Uutta kieltä opetellessa on aina hyödyllistä tutustua sen alkuperään, historiaan ja niihin pieniin yksityiskohtiin, jotka tekevät siitä ainutlaatuisen. Jos harkitset norjan kielen opiskelua (tai jopa vierailua Norjassa), tämä luettelo voi osoittautua erittäin hyödylliseksi.
Norja on skandinaavinen kieli
Norja (norsk) on pohjoisgermaaninen kieli, jota puhuu noin viisi miljoonaa ihmistä ja joka rajoittuu pääasiassa Norjan kuningaskuntaan. Yhdessä ruotsin ja tanskan kanssa norjan kieli muodostaa murrejatkumon, mikä tarkoittaa, että näiden kielten eri murteet ovat jossain määrin ymmärrettävissä keskenään.
Norjaksi puhutussa norjassa on enemmän kovempia konsonantteja kuin tanskaksi puhutussa norjassa; esimerkiksi ”t” pikemminkin kuin ”d” ja ”p” pikemminkin kuin ”b”, ja se on vähemmän ”sujuvasti” ääntyvä. Yksi kuuluisa esimerkki tästä erosta on tanskalainen ”punainen puuro kermalla”: lausutaan tanskaksi ”roegroe meh floe-eh”, mutta norjaksi ”roegroeT me floeTe”. Ruotsinkielinen versio olisi ”roedgroet med grädde” (vaikka kyseistä ruokalajia kutsuttaisiin todennäköisesti fruktkrämiksi). Huomaa, että ruotsissa käytetään myös täysin erilaista sanaa ”kermalle” (a-kirjaimen päällä on umlaut, jota ei käytetä tanskassa tai norjassa), mutta ääntäminen on lähempänä norjaa.
”Punainen puuro” -shibboletti havainnollistaa näiden kolmen kielen välisiä eroja: Norjalaiset pitävät tanskaa helppolukuisena mutta hyvin vaikeasti ymmärrettävänä puhuttuna, kun taas ruotsi on helpommin ymmärrettävissä, kunhan tietää, että ”lasi” tarkoittaa jäätelöä, ei juoma-astiaa, kuten norjaksi.
Norjan kieli käyttää latinalaisia aakkosia, ja siihen lisätään vielä kolme merkkiä æ, ø ja å.
Norjan kieltä kirjoitetaan kahdella erilaisella standardilla
Norjan kieli ei ole vain norjalaista. Tarkemmin sanottuna norjan kirjakielelle (ja normatiiviselle puhekielelle, jota käytetään yleisradiotoiminnassa) on kaksi standardia: bokmål (kirjakieli) ja nynorsk (uusnorja). Bokmål on modernisoitu versio tanskalaisesta kirjakielen standardista, jota käytettiin ensimmäiseen suureen kieliuudistukseen vuonna 1907 asti. Nynorskin loi kielitieteilijä Ivar Aasen 1850-luvulla norjan eri murteisiin perustuen, ja siinä on enemmän kuin vain nyökkäys esitanskalaiseen, norjalaiseen menneisyyteen.
Liikkeen pois tanskasta vauhditti voimakas nationalistinen tarve kulttuurisen kansakunnan rakentamiseen, kun 300 vuotta kestänyt tanskalaishallinto päättyi räikeästi vuonna 1814. Syntyi kaksi koulukuntaa: uudistusmieliset, jotka halusivat asteittain norjata tanskan kielen, ja uusnorjalaiset.
Tunnetusti osallistavassa Norjassa kumpikin ryhmittymä voitti, joten norjalaisissa kouluissa opetetaan nykyään molempia versioita yhdestä kielestä, ja jos kirjoitat virkamiehelle nynorskinkielisen kirjeen, virkamiehet ovat lain mukaan velvollisia vastaamaan samalla tavalla. Tämä on johtanut kahteen asiaan: virkamiesten kirjeisiin melko huonolla nynorskilla ja siihen, että monet maahanmuuttajat kokevat, että on kohtuuton este työllistyä julkishallintoon, koska he kokevat nynorskin hallitsemisen jopa vaikeammaksi kuin kantaväestö.
Monien vuosien ajan oli olemassa kolmas koulukunta: samnorsk, joka tarkoittaa ”yhteishyvä-norjalaista”. Tämä sai kannatusta joiltakin poliitikoilta, pahamaineisimpana fasistipoliitikko Vidkun Quisling, mutta se ei saanut juurikaan kannatusta tavallisen kansan tai runoilijoiden ja kirjailijoiden keskuudessa. Sen sijaan sodan jälkeen hallitus ajoi jatkuvasti uudistuksia, joiden tarkoituksena oli lähentää norjan kahden kirjoitusasun kirjoitusasuja, mutta vuoteen 1981 mennessä tämä pyrkimys oli lähes päättynyt.
1980-luvun alkupuolelta lähtien linjana on ollut sallia sanoille useita kirjoitusasuvaihtoehtoja molemmissa kirjoitusasuissa, jotta valinnanvapaus olisi suurempi. Valitettavasti tämä on aiheuttanut myös paljon hämmennystä opiskelijoille ja muiden kielten puhujille, jotka yrittävät oppia kirjoittamaan oikein.
Norjan kielessä on useita murteita
Norjaa kirjoitetaan kahdella virallisella tavalla (ja molemmissa on paljon oikeinkirjoitusvaihtoehtoja), mutta ei lopeteta tähän. Norjalaiset ovat sitkeästi pitäneet kiinni alueellisista murteista, jotka ovat kehittyneet vuosisatojen kuluessa ja muuttuneet eri tavoin riippuen siitä, puhutaanko niitä rannikkoalueella vai sisämaassa.
Murteet jaetaan karkeasti itäiseen ja läntiseen (läntinen käsittää suurimman osan rannikkoa ja pohjoista – periaatteessa yhtä suurta rannikkoa – kun taas itäinen kattaa sisämaan ja pääkaupunki Oslon). Kielitieteellisenä nyrkkisääntönä norjalaisten murteiden osalta voidaan sanoa, että vesi yhdistää ja vuoret erottavat. Norjassa on vuoristoharju, joka erottaa idän ja lännen toisistaan, ja selvimmin erottuvat murteet löytyvät syrjäisemmiltä, vuoristoisilta alueilta (mikä ei ole yllättävää).
Itäisen ja läntisen murteen lisäksi on paljon keskustelua herättänyt maaseudun ja kaupunkien murteiden erottaminen toisistaan. Esimerkiksi Bergenin kaupunkimurteessa on vain kaksi kieliopillista sukua, kun taas tavallisessa norjankielessä niitä on runsaasti kolme.
Norjassa harjoitetaan ehkä enemmän tietoista politiikkaa murteen säilyttämiseksi ja sen käytön edistämiseksi kuin muissa Skandinavian maissa – tai Euroopassa yleensä. Puhutulle norjalle ei sinänsä ole virallista norjan kielen normia (vaikka lähetystoiminnan harjoittajat kallistuvatkin joko nynorskiin tai bokmåliin). Murteiden käyttöä on edistetty kansallisesti, ja nykyinen pääministeri Erna Solberg puhuu Bergenin murretta, jopa virallisesti (ks. edellä).
Norjan kielessä on erittäin pitkiä sanoja
Englannissa käytetään joidenkin sanojen, kuten hammastahnan, hiustenleikkuun tai makuuhuoneen kohdalla yhdyssubstantiiveja – tuloksena syntyvät sanat ovat melko lyhyitä ja hallittavia. Substantiivi-substantiivi -yhdisteiden muodostaminen on hyvin tärkeä osa norjan kieltä, ja se johtaa usein erittäin pitkien sanojen syntyyn.
Norjan kielen yhdyssubstantiiveja ei välttämättä ole lueteltu sanakirjassa, koska niitä voi kirjaimellisesti keksiä miten sattuu. Otetaan esimerkiksi menneskerettighetsorganisasjoner, joka tarkoittaa ”ihmisoikeusjärjestöjä”. Tätä ei ole sanakirjassa, mutta se on oikein.
Lähes loputtomat mahdollisuudet uusiin yhdisteisiin johtavat moniin ja moniin punaisiin viivoihin, kun kirjoitat norjaa sähköisellä laitteella. Onneksi maassa, jossa on kuusi kuukautta talvipimeää, tämä ilmiö synnyttää myös yhden norjalaisväestön suosikkiharrastuksista: virheiden osoittamisen yhdyssanoissa. Paljon rakastettu esimerkki on kauppa, joka ilmoittaa, että heillä on erikoistarjous ”lamme lår” (ontuvat reidet), vaikka he itse asiassa tarkoittavat tarjota ”lammelår” (karitsanjalka).
Norjan kieli, kuten maisemakin, nousee ja laskee
Yksi harvoista asioista, joita norjankielellä on kiinan kanssa yhteistä, on se, että se on äänteellinen. Onneksi norjan kielen sanojen intonaatio noudattaa vain kaksiäänistä järjestelmää, mutta se riittää pudottamaan kielenoppijan siihen. ”Tømmer” voi olla joko ”puutavara” tai ”tyhjennys”. ”Ta på” voi olla joko ”koskettaa” tai ”pukeutua”.
Merkitys riippuu siitä, intonoidaanko samat foneemit tonaalilla 1 vai tonaalilla 2. Toneemi 1 on suora matalasta korkeaan, kun taas toneemi 2:ssa on alussa notkahdus ja sitten se nousee taas. Nousun aste riippuu siitä, onko kyseessä itä- vai länsimurre. Edellä mainittu Bergenin murre on taas omaa luokkaansa, sillä siinä ei ole tonemeja, ja tämä pätee myös joihinkin pohjoisiin murteisiin.
Norjan kieli tekee norjalaisista ainutlaatuisia
Vähemmistö norjalaisista rakastaa kieltään ja he rakastavat puhua siitä – on olemassa pitkäaikainen radio-ohjelma nimeltä Språkteigen, joka käsittelee kieliasioita ja vastaa kuuntelijoiden kysymyksiin, ja on ollut useita televisiosarjoja, jotka on omistettu kevyelle viihdyttävyydelle kielen avulla.
Printatiedostoissa ja sosiaalisessa mediassa esimerkkejä vääränlaisesta tai huvittavasta kielenkäytöstä on paljon. Ei vähäisimpänä tyyppiä: ”Kvinne overrasket av ulv på vei til jobb”. Tämä tarkoittaa ”Nainen yllättyi, kun hän näki suden matkalla töihin”, mutta norjankielinen rakenne voidaan lukea niinkin, että nainen yllättyi sudesta matkalla töihin. Mikä olisi todellakin yllättävää.
Yksi syy siihen, miksi kieli on norjalaisille niin tärkeä, on sen ratkaiseva rooli kansakunnan rakentamisessa ja identiteetin rakentamisessa. Kun Norjan kouluviranomaiset yrittivät tyrkyttää koululaisille vuoden 1938 uudistuksen (yhteisnorjan kieli) oikeinkirjoitusnormeja, vanhemmat käyttivät kyniä ja yliviivasivat ja korjasivat oikeinkirjoitusta oppikirjoissa, ja vihatun oikeinkirjoituksen sisältäviä oppikirjoja poltettiin jopa julkisesti.
Keskustelua siitä, miten norjaa pitäisi kirjoittaa ja opettaa, ei kutsuta ”kielikeskusteluksi”, vaan ”Språkstrideniksi”, kielitaisteluksi. Nobelin rauhanpalkinto saatetaan jakaa, mutta kylmän lumen keskellä norjalaiset voivat kiistellä todella tärkeistä asioista, kuten ”lumen” oikeinkirjoituksesta. Virallinen kirjoitusasu on ”snø”, mutta konservatiiviset kielenkäyttäjät suosivat tanskasta periytyvää kirjoitusasua ”sne”.
Yleisesti ottaen edistysmieliset norjalaiset ovat melko konservatiivisia kielensä suhteen. Vuonna 1951 Norjan hallitus päätti, että numerot on vastedes luettava viisikymmentäyksi eikä yksi ja viisikymmentä. Nykyään, reilusti yli puoli vuosisataa myöhemmin, ihmiset käyttävät edelleen yksi ja viisikymmentä. Toisin sanoen he käyttävät molempia. Vanhanaikaista tapaa yksityisesti ja uutta tapaa virallisemmissa yhteyksissä. Yhdessä lauseessa voidaan käyttää molempia tapoja: ”Hän on syntynyt vuonna yhdeksäntoista yksi ja kahdeksankymmentä, mutta hän on syntynyt vuonna kahdeksankymmentäviisi.”
Kieli on osa identiteettiä, ja norjalaiset kieltäytyvät antamasta sitä sanella itselleen. Murteiden rakastaminen ja kunnioittaminen on toinen esimerkki tästä. Puhumalla murteitaan, kirjoittamalla bokmålilla tai nynorskilla ja laskemalla väärin, he ilmaisevat edelleen omaa, hieman ristiriitaista, mutta varmasti ainutlaatuista yksilöllistä ja kollektiivista identiteettiään maassa, jota he kutsuvat mielellään ”annerledeslandetiksi” (erilainen maa).