Lapsimuna oli evolutiivinen keksintö, jonka ansiosta ensimmäiset matelijat pääsivät asuttamaan kuivaa maata yli 300 miljoonaa vuotta sitten. Kalojen ja sammakkoeläinten on munittava munansa veteen, eivätkä ne siksi voi elää kaukana vedestä. Lapsimunan ansiosta matelijat voivat kuitenkin munia lähes missä tahansa kuivalla maalla.
Matelijoiden ja lintujen lapsivesimunaa ympäröi sitkeä ulkokuori, joka suojaa munaa saalistajilta, taudinaiheuttajilta , vaurioilta ja kuivumiselta. Happi kulkee kuoren pienten huokosten läpi, joten alkio ei tukehdu. Kuoren sisällä on neljä pussia. Kuoren sisällä oleva ensimmäinen pussi on chorion, joka kuljettaa happea kuoresta alkiolle ja hiilidioksidia alkiosta kuoreen. Korionin sisällä on amnion, kalvo, jonka mukaan lapsivesimuna on saanut nimensä. Amnion estää alkiota kuivumasta, joten se on elintärkeä maalla elämisen kannalta. Kolmas pussi, allantois, varastoi alkion jätteet, ja se myös sulautuu suonikalvoon muodostaen suonikalvon, joka kuljettaa happea ja hiilidioksidia alkiolle ja pois alkiosta keuhkojen tapaan. Neljäs kalvo, keltuaissäkki, pitää sisällään ja sulattaa kehittyvälle alkiolle ravitsevaa keltuaista.
Yhdessä kuori ja kalvot luovat turvallisen vetisen ympäristön, jossa alkio voi kehittyä muutamasta solusta eläimeksi, jolla on silmät ja korvat, aivot ja sydän. Koska matelijoilla, linnuilla ja nisäkkäillä on kaikilla lapsivesimunia, niitä kutsutaan amnioteiksi.
Myös ankkalampikorento ja jotkut muut nisäkkäät munivat munia. Useimmille nisäkkäille on kuitenkin kehittynyt lapsivesimunia, jotka kehittyvät äidin kohdun eli kohdun sisällä, joten niillä ei ole kuorta. Ihmisillä ja muilla nisäkkäillä suonikalvo sulautuu äidin kohdun limakalvoon ja muodostaa istukaksi kutsutun elimen. Istukka kuljettaa happea ja hiilidioksidia alkiolle ja alkiosta ja toimittaa ravinteita äidin verestä.